Epäseksikäs itsensäpaljastaja

Olen kulkenut vauvan kanssa kaikkialla heti sen syntymästä lähtien. Olen usein saanut osakseni katseita. Onhan minulla ollut pokkaa häpäilemättä avata puseron etumusta julkisilla paikoilla. En ole mennyt vessaan häpeäkoppiin.

Yhtälö on minusta varsin yksinkertainen: pieni ihminen, pieni maha, usein nälkä. Lasta ruokkiessa naisen rinnat ovat siinä käytössä mihin ne on tarkoitettu.

Imettäminen ei edes näytä seksikkäältä. Tiedän! Niin miehillä kuin naisilla pupillit laajenevat hetkeksi ja sitten he kääntävät kiireesti katseen pois. Jos kaulus valahtaa ja rinta vilahtaa, niin aika harva mies kääntää katsettaan pois. Päinvastoin heidän silmänsä nauliintuvat tissiin.

Käytän imetyspaitoja, joten juu, en nyt sentään koko yläkroppaa vilauta. Käytän myös näkösuojaimia, harsoja, takkia, mitä nyt käsillä on. Vaan nykyisin typy repii ne pois tieltä. Ihan oikein, sen verran saa olla kapinallinen!

Koska katse ei voi tappaa, ei se myöskään saa minua sulkemaan puseroani. Aion edelleen jatkaa maitohörpön antamista niin kauan kuin äidinmaito on vielä lapsen pääasiallinen ravinnonlähde. Eli en kovin kauaa. Siihen asti tissit esiin! Sen jälkeen ketunnokat pysyvät visusti piilossa, sen lupaan ja vannon. Eikä sen lupauksen pitäminen tule tuottamaan minkään sortin tuskaa.

PS... Paljon on kiinni katsojasta ja paikasta. En koe tulleeni aina ja kaikkialla pahetuksi. Siirtääkää vaan seuraavalle marttyyrille tämä kruunu. Kiitos.

Haukkaa happea äiti

Ennen tyttäreni syntymää ihmettelin lentokoneessa ohjetta, jossa muistutetaan hätätilanteessa laittamaan happinaamari ensin itselle ja vasta sen jälkeen avustamaan muita. Tietenkin! Järkikin sen sanoo.

Nyt ymmärrän tuon ohjeen tärkeyden. Äitiyden myötä jonkin sortin tyhmyysgeeni on aktivoitunut. Saattaisin juurikin olla se typerys, joka tuupertuu lapsensa viereen, kun happi loppuu matkustamossa.

Teenhän vastaavaa ihan arjessakin. Siirrän kaikkia normaaleja perustarpeitani ihan vauvan etujen mukaan. Siinä siirtyvät syömiset, vessakäynnit, unet. Turha siis edes puhuakaan Maslowin hierarkian ylemmistä tarpeista, kuten vaikkapa itsensä toteuttamisesta.

Järki käteen. Ei kun käyttöön. Syötävä on. Kukapa nälkäisenä olisi parhaimmillaan. Ei edes äiti-ihminen. Toisaalta, joskus on jälkikasvun eteen uhrauduttava. Se on luonnonlaki. On sen oltava, muuten olisimme jo kuolleet sukupuuttoon.

PS... Tietysti äitiys tarjoaa mahdollisuuden toteuttaa tarpeita. Millaisia, se riippuu äidistä itsestään.

Sininen vauva

Lapsiperheissä sairastetaan. Niin kuulemma. Ei meillä.... Mutta sitten vein vauvani uimaan. Väärä valinta. Väärä uimahalli. Vesi oli liian kylmää. Reilun viidentoista asteen pakkanen ei ole vauvaani palelluttanut, mutta pulikointi uikkareissa kyllä. Ei siinä auttanut edes sauna.

PS... Siitä siis johtui tauko blogissa. Ensin podin pääkipuja, sitten vauva kuumeili. Sitten kipuilin uudelleen. Sillälailla. Hyvää harjoitusta tulevaan. Nyt mentiin ihan kevyillä vaivoilla. Vain toinen meistä sai lääkekuurin. Se ei ollut vauva.

Napanuora katki ja maailmalle mars

Ostin Huuto.netistä lastenvaatteita. Ne oli pakattu vanhaan pahviseen vaippalaatikkoon. Iskin lapsen sinne. Ja siellä viihtyy. Annoin viihdykettä ja purtavaa. Se taitaa olla lapsen ensimmäinen oma huone ellei peräti sinkkuboksi. 

PS... Voisin jättää sen sinne yöksikin. Saisi nukkua edes yhden yön rauhassa. Okei, odotan vielä pari vuotta. Sitten lapsi saa jäädä majaansa yöpymään. Vaikka se maja olisi  parvekkeella.

PS 2... Se ryökele vei mun tabletin mukanaan uuteen kotiinsa!

Onnen mutsi

Minulle onni ei ole suuria tunteita ja mahtavia uutisia. En myöskään koe onnen koostuvan pienistä ilonhetkistä. Minulle onni on jotain pysyvämpää. Se on sisäistä tasapainoa, harmoniaa ja tasaista hyvän olon hyrinää. Onni ei tule ulkoa. Se on sisäsyntyistä, jokaisen omalla vastuulla. Kukaan ei voi onnea toiselle antaa.

En koskaan pitänyt itseäni äiti-tyyppinä. Lapsena leikin kyllä kotia, mutta en muista koskaan haaveilleeni lapsista. Parikymppisenä ajattelin, että adoptiolapsi olisi mukava. Vaan perhe-elämä ei minuun vedonnut, päinvastoin. Pystyin heittämään milloin vain lonkalta sata hyvää syytä lapsettomuuteen. Eivät ne kaikki varmasti olleet perhepoliittisesti korrekteja.

Vaan vauva on muuttanut minua aivan odottomattomalla tavalla. Huomaan olevani seesteisempi, tyynempi ja tyytyväisempi. Olen siis onnellisempi. Kuinka se on mahdollista, kun onni ei tule annettuna?

Huomasin mielialani kohonneen, kun tepastelin kohti ensimmäistä neuvolaa. Silloin se iski tajuntaani: Kaikki mitä teen, vaikuttaa myös tuohon lapseen. Huolehdin nyt omassa kehossa kasvavasta lapsesta, en elä vain itseäni vaan tuota lasta varten. Oman navan tuijottelu ja kaivelu on muuttunut elämäksi vauvan navan ympärillä.

Se vahvistaa toista teoriaani, elämme täällä toisiamme, emme itseämme varten. Onneni tulee siitä, että palvelen auliisti toista otusta. Monesti toisen tarpeet ohittavat omani. Eikä se tee minusta onnetonta, päinvastoin. Vauvan synnyttyä itkin onnesta päivittäin useamman kuukauden ajan. Ja vieläkin tirautan onnenkyyneleitä viikottain. 

Uskon, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Altruismi on oikea luontomme. Vaan kaikenlaiset mielen myökyt estävät toistaiseksi toimimaan jatkuvasti iloisesti toisia auttaen. Kuitenkin suuret sankarini, Dalai Lama ja Äiti Teresa ovat molemmat mitä hyväsydämisiä, rauhanrakentajia ja toisten auttajia. Heistä huokuu todellinen onni ja sydämenviisaus. Niinpä tuo lapsi muistuttaa minua elämäntehtävästäni, joka on auttaa ja palvella. Eikä vain tuota lasta, vaan aivan kaikkia.

PS... Kiitos haikaralle / kohtalolle / sattumalle / karmalle / maailmankaikkeudelle / täytä tähän sopiva sana, joka tiputti tuon nyytin syliini.

Elämääni tupsahti vaaleanpunaiseen fleeceen kiedottu nyytti

Hyss hyss vaan ittelles!

Pikkuvauvat ovat siitä somia, että aluksi ne ovat aivan hiljaisia, eivätkä juuri parahda. Tai jos inahtaa, niin varsin hiljaisella äänellä. Tosin sairaalassa kuulin naapurihuoneesta melkoisen tiukaa ja kovaa kiljuntaa. Osa vauvoista osaa itkun jalon taidon jo syntyessään.

Alussa vauvan mutinaa on helppoa kestää. Nyytin varttuessa desibelit kasvavat siinä missä ärsytysten aiheet. Yhtä äkkiä pukeminen ei olekaan enää kivaa. Väsyneenä alkaa kiukuttaa. Nälkäisenä inistään. Rattaissa alkaa puuduttaa.

Kun vauva ilmaisee pahaoloaan aikuisten on tapana reagoida siihen hyssyttelyllä. "Hyss, hyss, hyss." 

Mitä jos itse menisi lääkärille, joka vain toteaisi "Hyss, hyss. Olepa nyt hiljaa." Tai ravintolaan, jossa ruokaa ei kuulu ja tarjoilija vaan toteaa: "Hyss, hyss, kohta kohta."

Vauvalla tulee olla oikeus ilmaista itseään. On aikuisten tehtävä pitää huolta vauvan tarpeista. Vauvahan tekee siitä vain helpompaa kertomalla milloin mättää. Lapsen tulee saada ilmaista myös kielteisiä tunteita. Ei lapsen, ei edes tyttölapsen, tarvitse olla ylikiltti.

Saa harmittaa!

 
Vauvan maailmassa aika on ihan toisenmoinen kuin aikuisilla. Sekunnit ovat paljon pidempiä. Ei ihme, että vauvoilla on lyhyt pinna, eivätkä ne siedä odottelua. Vauva ei myöskään tajua olevansa vuorossa seuraavana. Miten voisi tajutakaan, kun ei raukka tajua vielä kunnolla omaa olemassaoloaan. 

Näin olen siis omilla aivoillani ajatellut. Siksi olen lanseeranut palvelun "mamiexpress". Se rientää pelastamaan pienen hätää kärsivän vauvelin jo pelkästä tyytymättömyyden murinasta. No, en aina, yleensä. Ei tässä nyt ihan kaikkivoipaisia olla.

PS... En toki väitä, että kaikki kunnon äidit ™ syöksyvät aina salamana paikalle, ei hyssyttelemään vaan palvelemaan pienokaista. Enkä väitä, että tällä tavalla tulee yhtään sen fiksumpia muksuja. Joka tapauksessa, olen omalta osaltani päättänyt, että tahtojen taistojen ottelut mitellään vasta tulevaisuudessa. Vauva saa toistaiseksi pomottaa työnjohtajana tahtia, mutta minä teen ne kaikki suuret linjaukset ja päätökset.

Totuus joulusta

Joulu on lasten juhlaa. Niinhän sitä sanotaan. Varhain alkaa kouliminen elämäntotuuksien pariin. Vauvallani oli joululahjatoiveita. Kuinkas siinä sitten kävikään? Antaa typyn kertoa:

"Lapsia aina kehoitetaan kirjoittamaan pukille. Tein työtä käskettyä. Tosin en tietenkään osaa kirjoittaa, mutta eipä nillitetä yksityiskohdista. 

Listan ensimmäisenä, suurimpana toiveenani olivat hampaat. Anteeksi, olen uusi tässä maailmassa, mutta ei kai hampaita ainakaan hammaskeijulta toivota. Sehän vie vanhat pois. Vaikka perheemme, siis äitini, arvostaa kierrätystä, niin hampaat ovat sellainen tuote, että uutena ne on saatava. Ei, ei edes vanhat hyväkuntoiset kelpaa. Hampaita ei ole näkynyt. Ikeniäni kyllä lupaavasti kutittelee. Mut kertookaa nyt joku, että kenelle pitää kirjoittaa ja mitä pitää jättää tyynyn alle? Ei mulla kyllä ole tyynyä. Emme me vauvat käytä.

Mun toinen suuri toive oli musta mötikkä. Mikä lienee hiiri, kaukosäädin, muuntaja, sama se. Kunhan olisi ikioma. Vaan kun ei joulupukki tuonut, niin ryhdyin itse toimeen. Nappasin äidin hiiren, rikkoin sen ja voilà: minulla on oma mötikkä!

Kolmas toiveeni oli tietokone. Siitä olisi kiva katsella piirrettyjä. Olisi oikein mukava saada rauhassa katsella ruutua, ilman että kukaan nappaa laitetta kädestäni. Joulupukin pajassa oli mennyt nimilaput varmaankin sekaisin, sillä se oli äiti, joka sai taulutietokoneen. Tosin äiti päätti käyttää tablettia myös puhelimena. Jes, yksi puhelin siis ylimääräisenä. Ehkä äiti pitää lupauksensa ja antaa sen vanhan minulle...

Eikä hätä ole tämän näköinen. Olen sosialisoinut äitini tabletin. Käytämme sitä yhdessä. Pyydän nätisti ja jos se auta korotan ääntäni. Toimii joka kerta.

Mitä sitten sain joulupukilta? Sitä tyypillistä, muutaman kirjan, (nokka)mukeja, villasukat ja suklaata. No okei, en saanut suklaata. Joulupipareita kyllä maistoin, Joo-o, ne eivät ole vauvanruokaa. Ja sen kyllä maistoi!

Takaisin asiaan, muutakin vauvatavaraa sain. Mutta lällärihommat sikseen, isältä sain työkaluja, kuten taltan, ruuvimeisselin ja jakoavaimen. Lisäksi sain moottorisahan ja silmäsuojaimet. Äiti tosin vei ne. Ikäsuositus on kuulemma alkaen kolme vuotiaalle, ei kolme kuukautiselle. Mut hei, oma moottorisaha on oma moottorisaha, vaikka se olisi kaapin päällä. Olivatkohan nuo kuitenkin enemmän isän kuin minun toiveeni?

Joku tässä silti meni mönkään. Minun toiveitani se joulupukki ei kuullut lainkaan. Eikä nyt epäillä yhtään etteikö harakanvarpaistani olisi saanut selvää! Olen miettinyt, että voisikohan kömmähdys johtua siitä, että äiti sanoo joulupukin asuvan Korvatunturilla ja isä Grönlannissa. Joku väitti vielä, että se joulu-ukko asuu Pohjoisnavalla. Haistan palaneen käryä. Taidan kärttää haluamani tästä lähtien äidiltä, isältä, mummolta, vaarilta, kummitädiltä ja kenet nyt tahansa saan suostuvaiseksi. Sen voi tehdä joka päivä. Joulu on siis joka päivä, eikä vain kerran vuodessa."

 Karkkikepit maistuivat muovisilta.

Joulupipari kyllä maittoi, vaikka ei ollutkaan kotitekoinen.

Paras kai kertoa taaperolle heti alkuunsa, että joulupukki on aikuisten palturia. Tai sitten sepitän sadun, kuinka joulupukki tuo kaikille vain yhden lelun ja loput tulevat läheisiltä. Jotain sellaista kuitenkin, että se tuo edes jonkin sortin tajua miksi kaikkea ei saa ja miksi toiset saavat enemmän kuin toiset.

PS... Vaikka tästä toisinkin olisi voinut päätellä, en suinkaan jäänyt lapsuuden jouluissa osattomaksi. Muistan yhden joulun, jolloin paketteja vain riitti ja riitti. Niitä oli ylitse kylkien jo ihan lapsen näkökulmastakin. Tosin minua taisi vaivata jo silloin kiltin tytön syndrooma. Nyt se on paranemaan päin, joten niiaan ja totean: Kiitos lahjoista ja ikimuistoisesta joulusta.