En koskaan pitänyt itseäni äiti-tyyppinä. Lapsena leikin kyllä kotia, mutta en muista koskaan haaveilleeni lapsista. Parikymppisenä ajattelin, että adoptiolapsi olisi mukava. Vaan perhe-elämä ei minuun vedonnut, päinvastoin. Pystyin heittämään milloin vain lonkalta sata hyvää syytä lapsettomuuteen. Eivät ne kaikki varmasti olleet perhepoliittisesti korrekteja.
Vaan vauva on muuttanut minua aivan odottomattomalla tavalla. Huomaan olevani seesteisempi, tyynempi ja tyytyväisempi. Olen siis onnellisempi. Kuinka se on mahdollista, kun onni ei tule annettuna?
Huomasin mielialani kohonneen, kun tepastelin kohti ensimmäistä neuvolaa. Silloin se iski tajuntaani: Kaikki mitä teen, vaikuttaa myös tuohon lapseen. Huolehdin nyt omassa kehossa kasvavasta lapsesta, en elä vain itseäni vaan tuota lasta varten. Oman navan tuijottelu ja kaivelu on muuttunut elämäksi vauvan navan ympärillä.
Se vahvistaa toista teoriaani, elämme täällä toisiamme, emme itseämme varten. Onneni tulee siitä, että palvelen auliisti toista otusta. Monesti toisen tarpeet ohittavat omani. Eikä se tee minusta onnetonta, päinvastoin. Vauvan synnyttyä itkin onnesta päivittäin useamman kuukauden ajan. Ja vieläkin tirautan onnenkyyneleitä viikottain.
Uskon, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Altruismi on oikea luontomme. Vaan kaikenlaiset mielen myökyt estävät toistaiseksi toimimaan jatkuvasti iloisesti toisia auttaen. Kuitenkin suuret sankarini, Dalai Lama ja Äiti Teresa ovat molemmat mitä hyväsydämisiä, rauhanrakentajia ja toisten auttajia. Heistä huokuu todellinen onni ja sydämenviisaus. Niinpä tuo lapsi muistuttaa minua elämäntehtävästäni, joka on auttaa ja palvella. Eikä vain tuota lasta, vaan aivan kaikkia.
PS... Kiitos haikaralle / kohtalolle / sattumalle / karmalle / maailmankaikkeudelle / täytä tähän sopiva sana, joka tiputti tuon nyytin syliini.
Elämääni tupsahti vaaleanpunaiseen fleeceen kiedottu nyytti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Avaa sanallinen arkkusi! Hurraa kommenteille!